Tiiliretki, 9.9.2017
Talonpoikaisesta tiilenvalmistuksestaan tunnettu Kakskerta kätkee rannoilleen lukuisia tiilenvalmistuspaikkoja, joita on kuluneen vuoden aikana paikannettu yhteisvoimin. Nyt tiedossa alkaa olla jo parikymmentä kohdetta. Näistä neljä valittiin tutustumiskohteiksi Kakskertaseuran järjestämälle retkelle, joka ajankohdaltaan nivottiin Euroopan kulttuuriympäristöpäivien viettoon ja sopi oivallisesti sekä päivien että itsenäisyyden juhlavuoden teemaan Yhdessä luontoon.
Sateisena lauantaiaamuna lähes kolmikymmenpäinen joukko kokoontui entisen koulun parkkipaikalle. Siellä odotteleva komea 55 hengen bussi aiheutti pikkuteiden päässä sijainneet retkikohteet valinneelle hienoisia väristyksiä. Mutta ei ongelmia, bussikuskin taidokkaiden käännösten saattelemana ja vaikeimmat rupeamat jalkapatikalla taivaltaen joukko löysi ongelmitta perille.
Bussikuski valtaistuimellaan
Ensimmäisessä kohteessa Kettuvuorentien päässä odotti Outi Kangasniemi, jonka valloittava kertomus lapsuuden piiloleikeistä tiiliuunin raunioille sai sateen unohtumaan. Isän – Kakskertaseuran alkuvuosikymmenten aktiivijäsenen, Ilmari Juvakosken – perheen kesäasunnolle antama nimi Uunispää, oli herättänyt muissa vastustusta, mutta nimi tuli jäädäkseen. Ja minnepä palopäällikön huvila paremmin olisi voinut kohota kuin tiiliuunin päälle. Rinteeseen koverretun uunin muoto ja merkilliset hylky- ja kuonatiilet, jotka jo vuosikymmeniä sitten olivat antaneet lasten mielikuvitukselle siivet, eivät olleet menettäneet tenhoaan.
Outi Kangasniemi tarinoi lapsuuden leikkipaikoistaan
Sekä täällä Uunispäässä että Kerolassa oli nähtävänä hylky- ja kuonatiiliä
Kerolassa odotti vankka tietopaketti tiilenvalmistuksesta. Itse tiilenpoltossa sotien jälkeen Viitasaarella mukana ollut isäntä Unto Raatikainen kertoi miten ja millaisissa oloissa tiilet syntyvät. Mistä saadaan raaka-aine, kuinka tiilet lyödään muotteihin, kuinka pitkään niitä poltettiin ja mistä tiedettiin, että tiilet olivat tarpeeksi palaneita. Ja miksi osa tiilistä turposi kuonamöykyiksi ja hylättiin. Tiilenvalmistuksen saloihin oli kyllä vaikea uppoutua ihastuttavassa pihassa, jonka alapuolella väikkyi Vappari ja siellä täällä silmä tarttui Tuula Raatikaisen ympäristötaideteoksiin.
Kerolan pihalla
Unto ja Untamoinen
Kerolasta retki jatkui saaren vastakkaiselle puolelle, Armonlaaksoon, jossa saarelaisten yhteinen Tiilisali mahdollisesti 1500-luvulla ja aiemminkin sijaitsi. Tiilisali, myöhemmin Kokkila, kuului varhaiskeskiajalla yhdessä Kulhon kanssa dominikaanikonventille. Armonlaakson laiturilla yhteys muuttui konkreettiseksi, mutta mieltä jäi kaihertamaan, mikseivät munkit valmistaneet tiiliä myös Kulhon puolella? Vai olemmeko me kulholaiset vain huonoja löytämään?
Kokkilasta Kulhoon 
Armonlaaksossa komean kuonatiilikumpareen kruunaa huvimaja
Kakskerran isoin tila ja isoin tiilirakentamiskohde on tietysti Brinkhall, jonka päärakennuksen kuistille retkiseurue pysähtyi nauttimaan eväitä. Outi Kauppi avasi oven Kavaljeerisiiven alla olevaan kellariin, joka on jäljellä kartanon 1500-luvulla rakennetusta kivilinnasta. Kellariin kurkistaneet saivat nähdä huoneiden yllä kaartuvat tiilistä muuratut tynnyriholvit ja oven tuntumassa kasvavan aaveita karkottavan mustaseljan.
Tauko paikalla
Kavaljeerisiiven alla oleva tynnyriholvi
Retken viimeinen kohde oli 1850-luvulta 1880-luvulle toiminut Kollin tiiliruukki, josta on jäänyt jäljelle rantaan viettävän rinteen peittävä paksu tiilimurenakerros ja savenotosta kertovat kuopat. Retkeläisten saapuessa Tapani Vinkalan pihalle alkoi aurinkokin paistaa. Ja yhtä hymyä olivat porukan kasvot, kun isäntä toivotti vieraat tervetulleeksi kotiinsa katsomaan Laaksosen lahjakkaan sisarusparven, Toukon, Salmen ja Kaijan, sekä heidän äitinsä taideteoksia.
Kiviportaat rannalta talolle
Ja Vinkalan talo ylhäältä rannalle päin
Laaksosen perheen taideteoksia, yhdeltä seinältä
Upea päätös kiehtovalle päivälle.
Teksti: Kaarin Kurri